Kristinuskon synty ja Jeesuksen alkuperä saavat valoa uskontotieteellisestä ja assyriologisesta tutkimuksesta. Käsitys erityisestä ihmisestä, joka on täydellinen, synnitön ja joka toimii välittäjänä Jumalan ja ihmisten välillä saavutettuaan tietoisuuden yliluonnollisesta voimasta ja jolla lisäksi monissa uskonnollisissa traditioissa on kaksi luontoa – inhimillinen ja jumalallinen – on etenkin Lähi-idän uskontoperinteissä ”paikallinen universaali” (eli tavallinen uskonnollinen ajattelumalli).

Kun tutkitaan hellenistisen ajan uskonnollisuutta – aikaa, jolloin kristinuskokin syntyi – ja sille kaudelle tyypillistä synkretismiä (uskontojen käsityksien, jumalien piirteiden ja oppien sekoittumista) niin juuri täydellisen jumalihmisen sekä hallitsijaan ja jumalaan liittyvien uskomuksien välityksellä nähdään Lähi-idän uskontojen ajattelutapojen ytimien sukulaisuus ja yhtäläisyydet, jotka ulottuvat nimenomaan myös monoteistisiin kirjauskontoihin juutalaisuuteen, kristinuskoon ja islamiin.

Täydellinen ihminen, jolla on kaksi luontoa raamatullisen Kristus-uskon yhtenä taustana ja juurena

Uuden testamentin teologioiden – etenkin paavalilaisen, johanneslaisen ja heprealaiskirjeen teologian – mukaan Jeesus Kristus on sekä ihminen että Jumala ja nimenomaan synnitön, täydellinen ihminen, ennalta ollut taivaallinen Kristus inkarnoitui maailmaan Jeesuksena. Kahden luontonsa, jumalallisen ja inhimillisen, avulla Jeesus pystyi olemaan pelastavan tiedon – evankeliumin – ilmoittaja sekä täyttämään lain vaatimukset ja olemaan synnitön sijaiskärsijä, välittäjä sekä esimerkki jumalallisuudesta syntisille ihmisille.

Näin uusitestamentillisessa ja myöhemmässä vanhakirkollisessa teologiassa, joka muotoiltiin virallisesti Khalkedonissa 451, liitytään selkeästi vanhaan yleisesti tunnettuun Lähi-idän uskontoperinteeseen, jota sovellettiin Jeesukseen vain yhtenä ajallis-paikallisena versiona. Kristus-tapahtuman tulkitsemisen yksi teologinen ja uskontohistoriallinen juuri löytyy Lähi-idän uskontojen ”täydellinen, synnitön välittäjä ja jumal-ihminen”-ajattelusta, eikä näin ollen uusitestamentillinen ja vähitellen viralliseksi ekumeeniseksi dogmiksi muodostunut ”Kristuksen kaksiluonto-oppikaan” ole millään tavalla uniikki ja ennestään tuntematon nimenomaan kristillinen teologinen luomus.

”Oikeaksi” kristologiaksi Khalkedonissa määritelty ”kaksiluonto-oppi” esittää, että Kristus on samalla sekä ihminen että Jumala, erottamatta ja sekoittamatta luontoja, Jumalasta ja ihmisestä koostuva persoona, joka on ihminen olemuksellisesti (ihmisenä synnitön). Vanhassa kirkossa – kuten myös itse UT:ssa – on kuitenkin useita erilaisia keskenään jännityksessä olevia kristologisia malleja. Apostolien teoissa on yksinkertainen kristologia: Jeesus on ”olemukseltaan” tavallinen juutalainen mies, jonka Jumala valitsi palvelijakseen ja joka teki ihmetekoja, koska ”Jumala oli hänen kanssaan” ja joka kuoltuaan ja ylösnoustuaan korotettiin ja tehtiin Herraksi ja Kristukseksi (Apt.2:22,33,36; 3:13-15,26; 4:30; 5:30-31; 10:38-42). On selvää, että Apostolien tekojen teologiassa Jeesus ei ole kaikkivaltias ikiaikainen inkarnoitunut jumalolento, vaan ihminen, jonka Jumala valitsi ja teki hänestä jotain, mitä hän ei ollut: Herran, Pelastajan ja Kristuksen sekä Tuomarin.

Markuksen evankeliumissa Jeesus on Jumalan ”poika” yksinkertaisesti adoption perusteella, kun Johanneksen kastettua Jeesuksen ”Henki” laskeutui Jeesukseen ja Jumala ilmoitti äänellään Jeesuksen olevan ”poikansa” (Mark.1:9-12). Markuksen Jeesus korostaa, että yksin Jumala on hyvä eli Markuksella Jeesus tekee selvän eron itsensä ja Jumalan välille (Mark.10:17-18). Historiallisen raamatuntutkimuksessa varhaisimman kristillisyyden ”yksiselitteisesti luotettavien päälinjojen” (Matti Myllykoski teoksessa Hämeen-Anttila, toim., s.52) mukaan Jeesuksen käsitykset olivat samat kuin aikansa juutalaisuudessakin: ”ehdoton monoteismi sekä Jumalan ja valitun kansan solmima liitto” (Myllykoski, s.52).

Uskonnoissa, joissa jumaluus on transsendentti, tuonpuoleinen, ja etäinen, maailmasta erillään oleva luojajumala, ilmenee – varsin luonnollisena seuraamuksena kyseisestä jumalakuvasta – uskomus täydellisestä ihmisestä (Mona Eid teoksessa Hämeen-Anttila, s. 141). Tuonpuoleinen luojajumala tarvitsee keinon ilmoittaa itsestään tietoa ihmisille, sillä muuten jumaluus jäisi etäiseksi, tuntemattomaksi ja käsittämättömäksi. Tarvitaan sen tähden välittäjä avaamaan suora yhteys transsendentin jumaluuden ja ihmiskunnan välille tässä aineellisessa maailmassa. Välittävän olennon on oltava sekä jumalallista että inhimillistä luontoa. Tämä välittävä ”porras” jumaluuden ja ihmiskunnan välillä on saanut useita erilaisia nimityksiä Lähi-idän uskonnoissa, mutta sen funktio on silti sama niissä:

”pelastavan tiedon ja jumalallisen inhimillisen liittymäkohtana se antaa esimerkin ihmiskunnalle absoluuttisesta hyvästä. Käsitys täydellisestä ihmisestä korostaa uskonnon kokemuksellista puolta – ilman sitä jumaluus ja jumalallinen sana jäisi ulkokohtaiseksi rituaalien suorittamiseksi” (Eid teoksessa Hämeen-Anttila, toim., s.141).

LEAVE A REPLY

Please enter your comment!
Please enter your name here