Home Blog

Miksi uskonto on niin tärkeä kulttuurissa?

0
Uskonto ja kulttuuri
  • Nykyään yli 1,2 miljardia ihmistä ei pidä itseään uskonnollisena, yhdistä itseään ateistiksi, agnostikoiksi tai maallisiksi.
  • Uskonto voi olla avaintekijä monien ihmisten kulttuuri-identiteetissä ja vaikuttaa heidän käyttäytymiseensa ja perinteisiinsä.
  • Rituaalit, uhraukset, rukous, taide ovat yksi monista tavoista, joilla ihmiset osoittavat uskollisuutensa tietylle uskonnolle.
  • Maailmassa on yli 10 000 uskontoa, joista et luultavasti koskaan kuullut tai tiennyt niiden olemassaolosta. Suurin osa maailman väestöstä liittyy kristinuskoon (suurin uskonto), islamiin ja hindulaisuuteen. Noin 1,2 miljardia ihmistä on kuitenkin ilman uskonnollista sitoutumista, he pitävät itseään ateisteina, agnostikkoina tai maallisina.
  • Uskonto ja kulttuuri ovat molemmat olleet paljon tieteellisen keskustelun aiheita kautta historian, ja ne ovat edelleen monien keskustelujen valokeilassa. Heidän suhteensa on parhaimmillaan monimutkainen, eikä sitä ole helppo selittää, mutta he ovat molemmat tärkeitä ihmisten elämässä ja siinä, kuinka he rakentavat ja ymmärtävät ympäröivää maailmaa. Jopa itse termit “uskonto” ja “kulttuuri” vaativat selityksiä, jotka eivät kuulu tämän artikkelin soveltamisalaan. Yritämme kuitenkin tehdä tämän mahdollisimman yksinkertaiseksi.

Karelian clothes

Miksi uskontoa on vaikea määritellä?

  • Siitä lähtien, kun syyskuun 11. päivän hyökkäykset Yhdysvaltoihin kohdistuivat, uskonnon ja sen yhteiskuntaan ja kulttuuriin kohdistuvien vaikutusten tutkiminen on lisääntynyt merkittävästi. Hyökkäysten vuoksi kiinnostus islamin uskontoa kohtaan on lisääntynyt, samoin kuin islamin kritiikki. Se kuitenkin vahvisti myös fundamentalismia uskossa, joka tarjoaa tavan käsitellä yhteiskuntiemme tarjoamia valintoja.

Antropologit, kuten Clifford Geertz, pitivät uskontoa kulttuurisena järjestelmänä, joka sisältää symboleja, jotka luovat voimakkaita tunnelmia ja motiiveja rakentamalla realistisen olemassaolon järjestyksen. Yksikään akateemikko ei kerro sinulle identtistä uskonnon määritelmää tai sovi siitä, mikä tarkalleen tekee uskonnosta. Monet ovat kuitenkin samaa mieltä siitä, että uskonto on järjestelmä erilaisista käyttäytymismalleista ja käytännöistä ja että jokaisella uskonnolla on joukko moraalia, etiikkaa ja pyhiä paikkoja, jotka on omistettu hahmoille, joita he kunnioittavat (he voivat olla ihmisiä, yliluonnollisia olentoja tai mitä tahansa transsendenttia, tarjoaa opastusta tai kuolemanjälkeistä elämää).

Uskonto

Uskonto sisältää ihmisten suhteen olemassaolon yliluonnollisiin, henkisiin puoliin. Uskonnolliset käytännöt ovat yksi yleisimmistä tavoista, joilla ihmiset osoittavat uskollisuutensa tai kunnioituksensa tiettyä uskontoa kohtaan. Tällaiset käytännöt voivat rajoittua rituaaleihin, uhrauksiin, rukoukseen, taiteeseen, kuolleiden muistoon, kirkoissa käyntiin ja moniin muihin, ja ne voivat ulottua ihmiskulttuurin eri puolille, joita näemme ja koemme päivittäin.

Uskonnon kulttuurinen merkitys

“Jumala on kuollut”, sanoi Nietzsche viitaten lännen maallistumiseen ja sen ajatuksen rappeutumiseen, että jumalallinen olento hallitsi universumiamme. Tieteellisen vallankumouksen vuoksi historian valistumisen jälkeinen ajanjakso ei Nietzschen mukaan enää tarvinnut Jumalaa. Nykyään yli 1 miljardilla ihmisellä ei ole uskonnollista kuuluvuutta, mutta voimmeko olla vastuussa arvojärjestelmiemme ja moraalisten ohjeidemme luomisesta ilman jumalallista väliintuloa?
Vaikka luulemmekin olevansa, voidaanko uskonto koskaan täysin poistaa jokapäiväisestä elämästämme ja kulttuuristamme? Oli vastaus mikä tahansa, sillä ei ehkä ole merkitystä tutkittaessa tapoja, joilla uskonto liittyy kulttuurisiin uskomuksiin. Uskonto vaikuttaa kulttuureihin, mutta siihen vaikuttaa myös kulttuuri. Uskonto voi olla tärkeä osa ihmisten kulttuuri-identiteettiä ja vaikuttaa siihen, miten he pukeutuvat, mitä ja milloin syövät ja miten he käyttäytyvät.

Synnitön sijaisovittaja, vapahtaja ja välittäjä Lähi-idän vanhoissa uskontoperinteissä ja kristinuskon alkuperä

0
Vanhat uskonnolliset perinteet

Kristinuskon synty ja Jeesuksen alkuperä saavat valoa uskontotieteellisestä ja assyriologisesta tutkimuksesta. Käsitys erityisestä ihmisestä, joka on täydellinen, synnitön ja joka toimii välittäjänä Jumalan ja ihmisten välillä saavutettuaan tietoisuuden yliluonnollisesta voimasta ja jolla lisäksi monissa uskonnollisissa traditioissa on kaksi luontoa – inhimillinen ja jumalallinen – on etenkin Lähi-idän uskontoperinteissä ”paikallinen universaali” (eli tavallinen uskonnollinen ajattelumalli).

Kun tutkitaan hellenistisen ajan uskonnollisuutta – aikaa, jolloin kristinuskokin syntyi – ja sille kaudelle tyypillistä synkretismiä (uskontojen käsityksien, jumalien piirteiden ja oppien sekoittumista) niin juuri täydellisen jumalihmisen sekä hallitsijaan ja jumalaan liittyvien uskomuksien välityksellä nähdään Lähi-idän uskontojen ajattelutapojen ytimien sukulaisuus ja yhtäläisyydet, jotka ulottuvat nimenomaan myös monoteistisiin kirjauskontoihin juutalaisuuteen, kristinuskoon ja islamiin.

Täydellinen ihminen, jolla on kaksi luontoa raamatullisen Kristus-uskon yhtenä taustana ja juurena

Uuden testamentin teologioiden – etenkin paavalilaisen, johanneslaisen ja heprealaiskirjeen teologian – mukaan Jeesus Kristus on sekä ihminen että Jumala ja nimenomaan synnitön, täydellinen ihminen, ennalta ollut taivaallinen Kristus inkarnoitui maailmaan Jeesuksena. Kahden luontonsa, jumalallisen ja inhimillisen, avulla Jeesus pystyi olemaan pelastavan tiedon – evankeliumin – ilmoittaja sekä täyttämään lain vaatimukset ja olemaan synnitön sijaiskärsijä, välittäjä sekä esimerkki jumalallisuudesta syntisille ihmisille.

Näin uusitestamentillisessa ja myöhemmässä vanhakirkollisessa teologiassa, joka muotoiltiin virallisesti Khalkedonissa 451, liitytään selkeästi vanhaan yleisesti tunnettuun Lähi-idän uskontoperinteeseen, jota sovellettiin Jeesukseen vain yhtenä ajallis-paikallisena versiona. Kristus-tapahtuman tulkitsemisen yksi teologinen ja uskontohistoriallinen juuri löytyy Lähi-idän uskontojen ”täydellinen, synnitön välittäjä ja jumal-ihminen”-ajattelusta, eikä näin ollen uusitestamentillinen ja vähitellen viralliseksi ekumeeniseksi dogmiksi muodostunut ”Kristuksen kaksiluonto-oppikaan” ole millään tavalla uniikki ja ennestään tuntematon nimenomaan kristillinen teologinen luomus.

”Oikeaksi” kristologiaksi Khalkedonissa määritelty ”kaksiluonto-oppi” esittää, että Kristus on samalla sekä ihminen että Jumala, erottamatta ja sekoittamatta luontoja, Jumalasta ja ihmisestä koostuva persoona, joka on ihminen olemuksellisesti (ihmisenä synnitön). Vanhassa kirkossa – kuten myös itse UT:ssa – on kuitenkin useita erilaisia keskenään jännityksessä olevia kristologisia malleja. Apostolien teoissa on yksinkertainen kristologia: Jeesus on ”olemukseltaan” tavallinen juutalainen mies, jonka Jumala valitsi palvelijakseen ja joka teki ihmetekoja, koska ”Jumala oli hänen kanssaan” ja joka kuoltuaan ja ylösnoustuaan korotettiin ja tehtiin Herraksi ja Kristukseksi (Apt.2:22,33,36; 3:13-15,26; 4:30; 5:30-31; 10:38-42). On selvää, että Apostolien tekojen teologiassa Jeesus ei ole kaikkivaltias ikiaikainen inkarnoitunut jumalolento, vaan ihminen, jonka Jumala valitsi ja teki hänestä jotain, mitä hän ei ollut: Herran, Pelastajan ja Kristuksen sekä Tuomarin.

Markuksen evankeliumissa Jeesus on Jumalan ”poika” yksinkertaisesti adoption perusteella, kun Johanneksen kastettua Jeesuksen ”Henki” laskeutui Jeesukseen ja Jumala ilmoitti äänellään Jeesuksen olevan ”poikansa” (Mark.1:9-12). Markuksen Jeesus korostaa, että yksin Jumala on hyvä eli Markuksella Jeesus tekee selvän eron itsensä ja Jumalan välille (Mark.10:17-18). Historiallisen raamatuntutkimuksessa varhaisimman kristillisyyden ”yksiselitteisesti luotettavien päälinjojen” (Matti Myllykoski teoksessa Hämeen-Anttila, toim., s.52) mukaan Jeesuksen käsitykset olivat samat kuin aikansa juutalaisuudessakin: ”ehdoton monoteismi sekä Jumalan ja valitun kansan solmima liitto” (Myllykoski, s.52).

Uskonnoissa, joissa jumaluus on transsendentti, tuonpuoleinen, ja etäinen, maailmasta erillään oleva luojajumala, ilmenee – varsin luonnollisena seuraamuksena kyseisestä jumalakuvasta – uskomus täydellisestä ihmisestä (Mona Eid teoksessa Hämeen-Anttila, s. 141). Tuonpuoleinen luojajumala tarvitsee keinon ilmoittaa itsestään tietoa ihmisille, sillä muuten jumaluus jäisi etäiseksi, tuntemattomaksi ja käsittämättömäksi. Tarvitaan sen tähden välittäjä avaamaan suora yhteys transsendentin jumaluuden ja ihmiskunnan välille tässä aineellisessa maailmassa. Välittävän olennon on oltava sekä jumalallista että inhimillistä luontoa. Tämä välittävä ”porras” jumaluuden ja ihmiskunnan välillä on saanut useita erilaisia nimityksiä Lähi-idän uskonnoissa, mutta sen funktio on silti sama niissä:

”pelastavan tiedon ja jumalallisen inhimillisen liittymäkohtana se antaa esimerkin ihmiskunnalle absoluuttisesta hyvästä. Käsitys täydellisestä ihmisestä korostaa uskonnon kokemuksellista puolta – ilman sitä jumaluus ja jumalallinen sana jäisi ulkokohtaiseksi rituaalien suorittamiseksi” (Eid teoksessa Hämeen-Anttila, toim., s.141).

Freelancerien uskonnollisesta kritiikistä ja sen ongelmista

0
Uskonnollinen kritiikki

Johdanto: Liberaalisen kristinuskon kritiikistä

Vuonna 2001 freelancerit julkaisivat Anders Enqvistin Science and Religion -teoksen, joka sisältää kristinuskon kritiikkiä. Koska teoksen ovat julkaisseet freelancerit, se edustaa epäilemättä freelancerien linjaa uskonnollisissa kysymyksissä. Tämä artikkeli on kriittinen analyysi Enqvistin työstä. On toivottavaa, että artikkelini osaltaan edistää objektiivisempaa vuoropuhelua uskovien ja ei-uskovien välillä ja auttaa välttämään uskonnollisen kritiikin argumentteja, jotka ovat melko ongelmallisia ja helposti kritisoitavaksi alttiita.

Yleisvaikutelma Enqvistin työstä: fundamentalisti vastaan ​​fundamentalisti

Kirjassaan Enqvist käsittelee “uskoa ja uskoa sen eri muodoissa”. Hän yrittää osoittaa, että uskonnot ovat “vain vääriä ja todistamattomia väitteitä”. Vaikka esipuheessa mainitaan uskon eri muodoissa, käy pian selväksi, että Enqvistin kritiikin pääkohde on kristinusko ja sen pyhä kirja, Raamattu, sekä usko personoituun Jumalaan ylipäätään. Raamatun ristiriidat ovat merkittävässä roolissa teoksessa, koska yleensä raamatulliset virheet ja ristiriidat kiinnostavat vapaa-ajattelijoita suuresti. Tässä tapauksessa freelancerit ovat kuitenkin vain saman linjan toisessa päässä fundamentalististen uskovien kanssa, sillä sekä freelancereilla että fundamentalistisilla uskovilla on todisteet ratkaisevan tärkeitä heidän asenteissaan Raamattua kohtaan: vapaa-ajattelijat katsovat osoittaneensa Raamatun virheelliseksi ja ristiriitaisia, vaikka fundamentalistit uskovat voivansa todistaa Raamatun erehtymättömäksi ja kiistattomaksi – ja sellaisena keskustelu Raamatusta voisi jatkua loputtomiin.

Raamatun historiallisessa tutkimisessa Raamatun ristiriitaisuuksilla tai virheillä ei sinänsä ole suurta merkitystä tai mielenkiintoa (ne ovat vihjeitä lähteisiin, toisiinsa kietoutuneiden perinteiden saumoja, toimituksellista työtä jne.).

Fundamentalistinen kristillinen raamatullinen periaate on melko nuori kristinuskon historiassa, ja se juontaa juurensa 1600- ja 1700-luvuille. Sen ajan rationalismi ja valistunut ajattelu herättäisi näkemyksen, että raamatulliset kertomukset ovat kirjaimellisen, sananmukaisen historian lähde, joka on vahvistettava tutkimalla. Tämän saman rationalistisen lähestymistavan Raamattuun kannattajia ovat ehkä melko ironisesti monet ateistit ja freelancerit, jotka kiistelevät yhtä omistautuneena fundamentalistisille uskoville Raamatun ristiriitaisuuksista ja siitä, ovatko Raamatun kertomukset oikeita “poliisiraportteja” siitä, mitä todella tapahtui.

Teosta vaivaa myös tietty laiminlyönti perusasioissa: Enqvist väittää, että Pietari oli kirjoittanut 1. korinttilaisille ja 1. Timoteukselle, vaikka ne ovat Paavalin (ja Paavalin seuraajien) laatimia (s. 115, 187).

Raamatun kertomusten tarkka historiallisuus ei ollut merkityksellinen yhteisöille, joissa raamatuntekstit syntyivät

Mutta kristinuskon sisällä on monia erilaisia ​​näkemyksiä Raamatusta, eikä oikeastaan ​​ei-biblikalismin (näkemys, joka kirjaimellisesti tulkitsee kirkon perinteen ja maailmankatsomuksen kehitystä) merkityksen puitteissa. Raamatun historiallisen tai eksistentiaalisen pelastusnäkemyksen viitekehyksessä kaikki tämä huomio Raamatun ristiriitaisuuksiin ja virheisiin on merkityksetöntä, eikä se uhkaa kristittyjen uskoa, jotka kannattavat tällaisia ​​raamatullisia teorioita, mutta Enqvist jättää huomioimatta tämän tärkeän kohdan. kaikki.

Voidaan siis kysyä, jos nuo raamatulliset ristiriidat ja virheet olivat kaiken kaikkiaan, niin miksi kristinusko ei ole jo kuihtunut? Silloin, kun raamatulliset perinteet syntyivät ja välitettiin suullisesti ja kirjallisesti, ei ollut väliä, olivatko kerrotut tapahtumat historiallisesti totta ja “virheettömiä” kirjaimellisesti. Perinteiden kokoajat sisällyttivät Raamattuun kaikki erilaiset, ristiriitaiset perinteet, jotta yksikään pyhänä pidetty perinne ei jäänyt pois, vaikka tietysti toimittajat (toimittajat) näkivät, että perinteiden välillä oli eroja.

Tieteen käsityksen naiivius Enqvistin uskontokritiikissa

“Kaikki, mitä kristinuskoon sisältyy, voidaan selittää luonnollisilla syillä ilman, että tarvitsee turvautua todellisuudelle vieraisiin esineisiin ja asioihin, kuten enkeleihin tai taivaaseen ja helvettiin, joten Raamatussa esitetyt asiat ovat vain myyttejä” (s. 5).

“Mutta tosiasia on, me tiedämme. Meillä on keinot erottaa todellinen keksintö. Meillä on niin paljon ja niin varmaa tietoa todellisuudesta ja täsmälleen tieteellistä tietoa” (s.174).

Selittikö tiede kaiken kristinuskon sisältämän maailmankaikkeuden alkuperän ja kaiken, mitä ihminen on (mieli-keho, tahdonvapaus, tietoisuus)? Tieteen suhteen uskotaan olevan niin naiiivisti optimistinen, että oletetaan, että kaikki jäljellä olevat ongelmat – joista osa on todella laajamittaisia ​​kysymyksiä – säilyvät väistämättä hengissä, kun tiede “edenee tarpeeksi”. Ei ole takeita siitä, että voimme koskaan saada varmennettua ja todistettua vastausta kysymyksiin, kuten onko henkilöllä vapaa tahto, mikä on mielen ja kehon suhde

(mielen ja kehon ongelma), mitä on tietoisuus, mitä tapahtui universumin syntymän nollahetkellä ja mitä se oli ennen ja onko koko kysymyksessä edes järkeä? Meillä ei vieläkään ole kattavaa selitystä maailmankaikkeudesta ja olemassaolosta, niin sanottua “kaiken teoriaa”, eikä ole mitään takeita siitä, että sellainen olisi edes mahdollista.

Tieteellisessä tiedossamme on perustavanlaatuinen puute, sillä kaksi fyysistä todellisuutta kuvaavaa pääteoriaamme, Einsteinin yleinen suhteellisuusteoria ja kvanttimekaniikka, ovat ristiriidassa: jompikumpi on virheellinen, ainakin osittain, koska ne eivät toimi äärimmäisissä olosuhteissa ( ja se on äärimmäisissä olosuhteissa).

Tiede ei siis ole vieläkään selittänyt kaikkea, ja kognitiivinen inkluusio voi tehdä mahdottomaksi koskaan löytää ymmärrystä ja todistettua tieteellistä vastausta niihin – aivan kuten muurahaisen on mahdotonta ymmärtää kvanttifysiikkaa tai Beethovenin sinfoniaa. Ei tietenkään koskaan pidä sanoa jyrkästi “ei koskaan” (voit tietää), mutta ainakaan tällä hetkellä meillä ei ole sellaista tietoa ja joka tapauksessa on olemassa vakava mahdollisuus, että ihminen on niin kognitiivisesti “rakennettu” että emme voi ymmärtää ja selvittää kaikkia kysymyksiä .

Kuten matemaatikko Osmo Pekonen on kirjoittanut Philosophical Journalissa, metafysiikalla on edelleen oikeus olemassaoloon, eikä koko todellisuutta voida matemaattisesti jäännöstöntä. Matemaatikoille on annettu tehokas suoja sellaista “hullua mielikuvitusta” vastaan ​​kuin The Theory of Everything. Suojarokotteen antoi kuuluisa matemaatikko Kurt Gödel, joka osoitti epätäydellisyyksillään, että matematiikka ei sulkeudu itseensä ja että matematiikka sisältää aina väitteitä, joita ei voida todistaa oikeaksi tai vääräksi.

Asiat ovat silti kaikkea muuta kuin yksinkertaisia, “varmoja” ja helppoja, vaikka Enqvistin ja joidenkin muiden uskonnollisten kriitikkojen puheista/kirjoituksista paistaa läpi tällainen yksinkertaisuus. Mutta kuten Ville Lähde on osuvasti todennut Skeptikko-lehden puheessaan 4/2008, on syytä kiinnittää huomiota retoriikkaan, jota käytetään valistustyössä vaikuttamisen yhteydessä. Pitäisi miettiä, miten tähän asiaan puututaan

”Osana yhteiskuntaa eikä profeetan näkökulmasta julistaa” (Skeptikko 4/2008 s.42).

Koska, kuten Ville Lähde tärkeässä puheessaan jatkaa, maallisen ajattelun ja tieteellisen sivilisaation kehitys on “melko uhattuna”, on välttämätöntä välttää naiivisti yksinkertaista ja ristiriitaista puhetapaa. Se törmää omaan nilkkaan ja taipumus taistella ihmisissä, jotka muutoin ovat skeptisiä ja skeptisiä tieteellisiä teorioita kohtaan. Riski on suuri, jos esimerkiksi evoluutiota kuvataan

”Ilmeisenä, ongelmattomana monoliittina, luonnonkertomuksena” (Skeptinen 4/2008 s.42)

missä on vaara vieraannuttaa ihmiset luonnontieteistä, koska itsepäisestä ja tieteellisestä puheesta huolimatta tiede on pohjimmiltaan epävarma, tulkinnan ja tieteiden välisen kiistan alainen – kiistan olemassaolo ja kouluerot .

Tuomas Akvinolainen, enkeliopettaja ja korkeaskolastikko

0
Koulun opiskelija

Johdanto Tuomas Akvinolaisen tomismiin. Tuomas Akvinolainen (1225-1274) oli aatelisnuorukainen, joka ryhtyi dominikaanimunkiksi. Hän oli keskiajan merkittävimpiä ajattelijoita ja suurimpia korkeaskolastikkoja, jolla on ollut tärkeä vaikutus eurooppalaiseen hengenhistoriaan.

Tuomaan ajattelulla eli tomismilla on ollut hyvin suuri merkitys roomalaiskatolisen kirkon teologialle. Hänestä käytetään nimitystä Doctor Angelicus (Enkeliopettaja). Keskiajan huomattavimpia ajatussuuntia oli skolastiikka (”koulutiede”). Niinkuin nykyään tieteessä tavoitellaan suurta yhtenäisteoriaa, joka yhdistäisi luonnon perusvoimat niin myös skolastiikka pyrki omana aikanaan luomaan yhtenäisen maailmanselityksen, joka olisi sopusoinnussa katolisen tradition mukaisen kristinuskon kanssa.

Skolastiikan kukoistuskautta

Skolastiikan kukoistuskautta oli 1200-luku, ja tällöin muodostui perinteisen Platonista ja Augustinuksesta innoitusta saaneen linjan rinnalle Aristoteleeseen pohjaava virtaus. Tuomas oli radikaalin ykseysajattelun kannattaja toisin kuin esimerkiksi averroistit, jotka erottivat ilmoitukseen perustuvan teologian totuuden järkeen perustuvasta filosofian totuudesta tähdentäen, että ne kaksi totuutta voivatkin olla erilaisia. Tuomas halusi osoittaa, että järki ja Jumalan ilmoitus ovat yhtä eivätkä ole tuota toisilleen vastakkaisia totuuksia. Tuomaan mukaan järki tukee ja täydentää ilmoitusta yhteistyössä Jumalan ilmoituksen kanssa eikä ole ristiriidassa teologisen totuuden kanssa. Tuomas toteaa, että ”lähes koko filosofia tähtää tietoon Jumalasta”. Lopputulos oli siten selvä Tuomaan filosofisessa järjestelmässä (so. Raamatussa oleva ilmoitus Jumalasta), mutta Tuomas teki mittavan työn tien raivaamisessa tähän lopputulokseen.

Tuomas Akvinolainen vei huippuunsa koko skolastisen filosofian, joka saavutti suuruutensa valjastamalla Aristoteleen filosofian katolisen kirkon dogman palvelukseen. Tuomas kutsuu Aristotelesta yksinkertaisesti Filosofiksi. Tuomas havaitsi Aristoteleen olevan jonkinlainen esikristitty eikä suinkaan pelottava pakana osoittaen Aristoteleen oppien olevan sopusoinnussa kristillisen opin kanssa. Tuskin kellään toisella filosofilla on ollut yhtä suurta ja kauaskantoista vaikutusta länsimaiseen ajatteluun ja varsinkin uskonnon piirissä, kuin Tuomas Akvinolaisella. Tuomas Akvinolaisen ajattelun selkeän perustan muodostavat kristinuskon opit. Tätä kristillistä totuutta täydentävät terve järki ja kokemukset ihmisyydestä ja ihmissuhteiden monista puolista.

Hän tulkitsee hillitsevällä ja sovittelevalla asenteella kirkkoisiä, varhaisempia oppineita ja ennen kaikkea Aristoteleen teoksia. Tuomas Akvinolaisen tavoitteena oli kreikkalaisen filosofian (varsinkin Aristoteleen ajattelun) yhdistäminen katoliseen uskoon, joka pohjautui pitkälle kirkkoisä Augustinuksen (354-430) opetuksiin (pääteos De Civitate Dei, Jumalan valtakunnasta). Tuomas oli realisti ja empiristi, toisin sanoen ihminen saa tietonsa kokemuksesta. Eräs keskeinen Tuomaan ajatus on, että ”armo ei kumoa luontoa vaan tekee sen täydelliseksi” .

Mutta Summa Theologica on hänen pääteoksensa ja Tuomaan koko laajan tuotannon kulmakivi. Summa on käännetty osittain myös suomeksi. Summa tunnetaan kristillis-aristoteelisen ajattelun klassisena esityksenä ja yhtenä länsimaisen filosofian ja teologian historian merkkiteoksista. Toinen Tuomaan merkittävä teos on Summa Contra Gentiles, jossa hänen tavoitteensa on todistaa järkiperäisten argumenttien avulla kristillisen opin ydinkohtien oikeellisuus pakanoille. Keskeisin ydinkohta on Tuomaan mukaan Jumalan olemassaolo, joka hänen mukaansa voidaan todistaa puhtaasti järkiperäisesti ilman yliluonnollista ilmoitustakin. Tuomaan vakaumuksena oli, että ihmisen ei tarvitse tehdä valintaa järjen ja uskon välillä vaan asiat voi omaksua kummalla tavalla tahansa.

Helvetti Raamatussa: Ei-Uskovat Tuhotaan, Eikä Kiduteta Iankaikkisesti

0
Helvetti Raamatussa

Suurin osa kristikuntaa uskoo, että jumalattomia (ei-uskovia) syntisiä piinataan koko loputon ikuisuus helvetin liekeissä. Minkä lisäksi suuri osa kristityistä uskoo, että ihmisellä on kuolematon sielu, joka heti fyysisen kuoleman jälkeen siirtyy joko taivaaseen (tai välitilaan, paratiisiin) tai helvettiin kärsimään (tai siihen välitilaan, mutta ”tuonelan” vaivan paikkaan).

Mutta tarkastellaanpa Raamatun tekstejä tämän kysymyksen ympäriltä: onko helvetti ikuista piinaamista ”kuolemattomille” jumalattomien sieluille, vai onko helvetti tuhoamista (annihilaatio on tästä käytetty nimitys), jonka lopputulos on kylläkin iankaikkinen (nimittäin ikuinen kuolema, ikuinen olemassaolon loppuminen ja ero Jumalasta).

Genesiksen vedenpaisumuksella tuhottu syntinen ihmiskunta

Vedenpaisumus Jumalan rangaistuksena syntisille: tuomio oli siis kuolema ja kuolintapa veteen hukkuminen, eikä Genesiksessä ole sanaakaan, että nämä vedenpaisumuksessa kuolleet ihmisparat olisivat vielä ”kuolemattoman sielunsa” puolesta joutuneet samantien helvetin piinaan, joka ei lopu koskaan.

Apostoli Paavali: Kristus tuhoaa tullessaan jumalattomat, ei ikuista kidutusta helvetissä
Paavalin kirjeet ovat Uuden testamentin vanhimpia kirjoituksia. Paavalin kirjeissä ei esiinny viittaustakaan siihen, että ei-uskovia rangaistaisiin loputtomiin kestävällä piinaamisella helvetissä. Paavalin kirjeissään käyttämät kreikankielen sanat tarkoittavat tuhoamista, hävittämistä. On nähtävissä, että ne uskottomat, jotka kuolivat ennen Kristuksen toista tulemista yksinkertaisesti jäävät hautoihinsa ja pysyvät ikuisesti kuolleina, eikä Jumala anna heille ylösnousemusta ja Kristus sitten tulemisensa kirkkaudella tuhoaa kuoliaiksi sillä hetkellä elossa olevat jumalattomat. Heidän loppunsa on siten ikuinen kuolema, annihilaatio. Ja uskossa kuolleet saavat ylösnousemuksen (1 Kor.15:22-28 Huom! Joidenkin eksegeettien mukaan tuo Paavalin teksti voi jopa antaa tukea sille, että kaikki ihmiset pelastuvat lopussa – se ei kuitenkaan ole Paavalin kokonaissanoman näkökulmasta katsoen kaikkein todennäköisin tulkinta).

”Tuska”, ”ahdistus” ja ”viha” on uskottomien osa Jumalan tuomionpäivänä, mutta uskoville Jumala antaa iankaikkisen elämän. Huomatkaamme, että Jumala antaa iankaikkisen elämän niille, jotka hyvää tehden etsivät kirkkautta ja katoamattomuutta – jos ihmiset olisivat luonnostaan kuolemattomia, miksi heidän tarvitsee sitä katoamattomuutta tavoitella (Room.2:1-10)? Ja lisäksi Paavalin mukaan ikuinen elämä on Jumalan armolahja Jeesuksessa, mutta synnin palkka on kuolema (Room.6:23). Ei siis ikuinen vaiva ja piina tietoisessa olotilassa. Ja koska ikuinen elämä on armolahja, miten se voisi edes olla sellainen, jos ihmiset olisivat luonnostaan kuolemattomia, eiväthän he silloin tarvitsisi sellaista lahjaa?

1 Kor.15:52-54 Paavali opettaa, että katoava pukeutuu katoamattomuuteen ja kuolevainen kuolemattomuuteen Kristuksen tulemisen päivänä, kun kaikki uskovat muuttuvat (ei-uskovista Paavali ei puhu mitään siinä yhteydessä). Tässäkin kohtaa voimme kysyä, miksi Paavali puhuu noin, jos ihmiset jo olisivat luotuisuuden perusteella valmiiksi kuolemattomia ja katoamattomia? Jälkipaavalilaisessa 1 kirjeessä Timoteuksella sanotaankin Paavalin hengessä, että vain Jumalalla on kuolemattomuus, joten ihminen ei sitä ole, vaan hän on katoavainen (1 Tim.6:16).

Oppi sielun kuolemattomuudesta onkin Raamatun kokonaissanomalle vieras pakanallinen, kreikkalainen uskomus ja siitä on tullut ikuisen piinahelvetin tukipönkkä: helvetti ikuisena vaivan paikkana edellyttää syntisten kuolemattomuutta. Mutta Raamatussa esiintyy oppi ehdollisesta kuolemattomuudesta (katso jo 1 Moos.2:16-17), joka on nähtävissä sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa.

Kirkkoraamatun käännösvirhe 2 Tess.1:9

2 Tess.1:9 suomalainen kirkkoraamattu -92 (ja myös vanha Biblia) kääntää väärin saadakseen tukea perinteiselle kadotus-/helvettiopille (”Heidän rangaistuksenaan on ikuinen kadotus, ero Herrasta ja hänen voimansa kirkkaudesta”).

Mutta paikoitellen varsin tasokas Kuningas Jaakon raamatunkäännös kääntää alkutekstille hyvin uskollisesti kyseisen jakeen näin: ”Who shall be punished with everlasting destruction from the presence of the Lord, and from the glory of his power;”

Kreikankielessä nimittäin on olethrios, olethros, verbinä olethreuoo (esim. Hepr.11:28) ja merkitys on ruin, destroy, death (tuhota, hävittää, kuolema). Näin ollen edes 2 Tess.1:9 ei puhu ikuisesti kestävästä piinahelvetistä, vaan jumalattomien tuhoamisesta, ikuisesta hävityksestä ja kuolemasta, jonka lopputulos on siis ero Jumalan läsnäolosta.

Johanneksen ”pienoisevankeliumin” vahva tuki annihilaatio-opille

Eniten viitattu raamatunjae lienee Joh.3:16 pienoisevankeliumi. Monesti jää huomaamatta, että siinä on voimakas tuki annihilaatiolle ja tuen puuttuminen ikuiselle helvetille. KR -92 kääntää jakeen taas väärin saadakseen tukea kirkon helvettiopille: ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän”.

Mutta Kuningas Jaakon raamatunkäännös on tässäkin jakeessa uskollinen alkutekstille: ”For God so loved the world, that he gave his only begotten Son, that whosoever believeth in him should not perish, but have everlasting life.”

Alkutekstissä on sana apollumi, jonka merkitys on tuhota, tappaa, hävittää, hukkua. Ei siis mitään tukea perinteiselle helvettiuskolle pienoisevankeliumista. Evankelista ei myöskään kirjoittanut, että ”yksikään, joka häneen uskoo ei joudu elämään ikuisesti helvetin piinassa, vaan taivaan ilossa”. Itse asiassa kristikunnassa on tämän jakeen sanoma käännetty ylösalaisin: hukkumisen ja tuhoutumisen asemasta ”ei koskaan tuhoutuvaksi”, kun kerran suuri osa kristityistä väittää, että jumalattomien piina ei lopu ikinä.

Johanneksen evankeliumissa on muutenkin tuki sille, että ikuista piinahelvettiä ei ole eikä mitään luontaista kuolemattomuutta, vaan ikuinen elämä saadaan vain uskon kautta Jumalan Poikaan. Evankeliumissa yhdistetään sanat ”elämä” ja ”ikuinen elämä” vankasti uskoviin. Sana ”kuolema” on varattu epäuskoisille, jotka eivät pääse sinne, missä Jeesus on. Johanneksella ei ”kuolema” merkitse ”ikuista elämää helvetissä ilman Jumalaa”, vaan olemassaolon loppumista, tyhjiin raukeamista.

Vedenpaisumus, Nooan arkki, tulvageologia. Vedenpaisumuksen oletetut todisteet

0
Tulvat

Vedenpaisumus, Nooan arkki ja tulvageologia uppoavat tieteellisten tosiasioiden edessä. Poikkitieteellinen analyysi kreationistien olettamasta maailmanlaajuisesta vedenpaisumuksesta muutama tuhat vuotta sitten ja muutaman ihmisen sekä eläinkunnan edustajien pelastumisesta Nooan arkissa. Kreationistien mukaan koko nykyinen biosfääri, mukaan lukien ihmiskunta, palautuu niihin kahdeksaan ihmiseen Nooan arkissa ja eläinpareihin.

Niinpä itse asiassa kreationistit tarvitsevat todella nopeaa superevoluutiota, joka pystyy alle neljässä tuhannessa vuodessa tekemään suorastaan juoksevan lajiutumisen miljooniksi eliölajeiksi. Eikä siinä kyllin, vaan vedenpaisumusoletus eli tulvageologia merkitsisi mannerlaattojen formulakilpailuja, jos mannerlaattojen nykyinen sijainti olisi pitänyt tapahtua vedenpaisumuksen jälkeen ja sen seurauksena. Mutta mitä historialliset, luonnontieteelliset ja raamatunselitysopilliset tosiasiat kertovat vedenpaisumuksen uskottavuudesta?

Huomaamme, että fundamentalistiuskovien puolustama vedenpaisumus ja Nooan arkki sekä niiden pönkitykseksi kehitetty ”tulvageologia” huuhtoutuvat pois luonnontieteellisten ja historiallisten tosiasioiden tiedonpaisumuksessa.
Lisäksi Raamatun traditioaines vedenpaisumuksesta on hyvin ristiriitaista ja
itse asiassa punottu yhteen kahdesta erilaisesta ja eri-ikäisestä lähdekirjasta
(niinpä nämäkin eksegeettiset havainnot kiistävät sen, että Mooses olisi ollut
1. Mooseksen kirjan kirjoittaja tai että ylipäätään vain yksi ihminen olisi
kirjoittanut ”Mooseksen kirjat”).

Vedenpaisumus – historiaa vai muinaista myyttiperinnettä? Tulvageologiako vakava vaihtoehto?

Kristilliset kreationistit (varsinkin YEC-väki, mutta ID-kreationistit eivät niinkään) yleisesti ottaen uskovat, että luomisen jälkeen (noin 4000 – 5000 vuotta sitten) tapahtui 1 Moos.6-9 luvuissa kuvattu Nooan ajan globaali vedenpaisumus, joka tuhosi kaiken elämän maan päältä lukuun ottamatta Nooa, hänen perhettään ja eläimiä, jotka pelastuivat arkissa tuhotulvasta. Huomautan jo tässä kohtaa siitä merkittävästä tosiasiasta, että kasvien siemenien pelastamiseksi ei Genesiksessä kerrota Nooan tehneen mitään, eikä kasvien säilyttämiseksi vedenpaisumuksen ylitse annettu Nooalle mitään käskyä, jotta kasvillisuus olisi voitu palauttaa vedenpaisumuksen jälkeen (jolloin lisäksi suolainen ja makea vesi olisivat sekoittuneet toisiinsa vesieliöille tuhoisalla tavalla). Kasvit kuten puut kuolevat jos ne ovat vuoden verran suolaisen meren alla. Lisäksi siemenet, jotka ovat olleet vuoden verran vedessä (joka on siis ollut enemmän tai vähemmän suolaistakin) eivät idä, vaan ne ovat pilalla, kuolleita.

Miten muuten kasvien pölyttäminen olisi onnistunut

kohta vedenpaisumuksen loputtua, kun hyönteisten ottamisesta Nooan arkkiin ei ole mitään selvää viittausta ja jos hyönteisiä kuten mehiläisiä olikin Nooan arkissa, niin miten kaksi paria mehiläisiä olisi ehtinyt kaikkialle? Osa kasveista tarvitsee lintuja pölyttämiseen ja lintujakin oli vain ne kaksi paria (vedenpaisumus-traditiot ovat epäyhtenäisiä eläinten lukumäärienkin suhteen, kuten edempänä näytän). Silti Genesiksen mukaan kasvit alkoivat ”tuosta vaan” kasvamaan vedenpaisumuksen laskeuduttua (kyyhkynen toi oliivipuun lehden Nooalle, 1 Moos.8:11).

Lue geologisista mahdottomuuksista Grand Canyonissa ja tulivuori St. Helenan alueelta ja ongelmista vedenpaisumuksen kannalta lisätietoa ja hieman kasvitieteellisiäkin faktoja.

Vedenpaisumuksen ja Nooan arkin historialliset, luonnontieteelliset ja eksegeettiset perustukset

Tarkastellaanpa tarkemmin, miten ”vedenpaisumusteoria” kestää luonnontieteellisten, historiallisten ja eksegeettisten tosiasioiden tarkastelua. Fundamentalistisen raamattunäkemyksenkin kannalta on välttämätöntä uskoa kirjaimellisesti globaaliin vedenpaisumukseen – muutenhan Raamattu osoittautuisi erehtyväiseksi ja virheelliseksi, ja tuskin kelpaisi luonnontieteellisissä kysymyksissä auktoriteetiksi. Vedenpaisumuksen historiallisuus on siis erittäin tärkeä maailmankatsomuksellinen ja teologinen kysymys. Jotkut konservatiivisetkin Raamatun selittäjät myöntävät, että vedenpaisumus oli globaalin asemasta vain paikallinen tulva. Paikallisia tulvia Mesopotamiassa on tietysti ollutkin.

Kuitenkin Genesis edellyttää selvästi nimen omaan maailmanlaajuista vedenpaisumuskatastrofia, joka tuhosi kaiken elämän arkin ulkopuolelta peittäen korkeimmatkin vuoret veteen. Ja miksi Nooan olisi pitänyt rakentaa arkki paikallisen tulvan takia, olisihan hänelle riittänyt vain lähteminen jonnekin vuorille karkuun? Ilman vedenpaisumuksen globaalisuutta koko Nooan arkki-kertomuksella ei olisi mielekkyyttä eikä perusteita.

Mustanmeren tulvimisesta ei enää tukea Nooan vedenpaisumuskertomukselle

Uudehkon tutkimuksen (2002) mukaan ei löydy perusteita enää edes sille tähänastiselle kahden merigeologin tekemälle teorialle (Ryan, Pitman), jonka mukaan VT:n vedenpaisumuskertomuksen taustalla olisi ollut paikallinen tuhotulva n. 7500 vuotta sitten, jonka aiheutti Mustanmeren vesimassojen vyöryminen Lähi-itään Bosporin maakannaksen murtuessa (Jun Abrajano, professor of earth and environmental sciences at Rensselaer). Abrajanon tutkimukset Marmarameren sedimenteistä osoittivat, että tällaista vesimassojen vyöryä ei ole tapahtunut.

”In 1996, marine geologists William Ryan and Walter Pitman published a scientifically popular hypothesis, titled Noah’s Flood Hypothesis. The researchers presented evidence of a bursting flood about 7,500 years ago in what is now the Black Sea. This, some say, supports the biblical story of Noah and the flood.
But, such a forceful flood could not have taken place, says Jun Abrajano, professor of earth and environmental sciences at Rensselaer. He is part of an international team of scientists who refute the so-called Noah’s Flood Hypothesis. Abrajano cites evidence of a much more gradual rising of the Black Sea that began to occur 10,000 years ago and continued for 2,000 years.”Lähdeartikkeli

Toki Mesopotamiassa on voinut tapahtua historian aikana moniakin Eufratin ja Tigrisin tulvimisia, mutta globaalia vedenpaisumusta paikalliset tulvat eivät pysty todistamaan. Babylonialaisten (Genesistä vanhemmille) tulvamyytille ne ovat voineet antaa hyvin todennäköisen lähtökohdan. Mesopotamiassa on asutuskerrostumien välissä veden tuomaa savea ja hiekkaa (vanhin kerrostumista on Uurista n. 4000 eKr.). Mutta nämä kerrostumat ovat siis eri-ikäisiä ja kertovat useammista paikallisista tulvista, eikä siis yhdestä globaalista tulvasta (tämän myöntää myös konservatiivinen kristitty raamatunselitystieteen tutkija R. K. Harrison johdanto-opissaan ”Introduction to the Old Testament”. Harrisonkin toteaa, että mitään todisteita ei ole globaalista tuhotulvasta).

Ovatko Nooan arkin jäännökset löytyneet Araratilla? Nooan arkista valokuvia?

Eräät fundamentalistiset tahot ovat väittäneet, että Nooan arkin jäännökset on löydetty Ararat-vuorelta Turkista. Todisteena he ovat käyttäneet amerikkalaisten vakoilukoneiden ottamia valokuvia Araratin alueelta, joissa näkyi oudon näköinen muodostelma (se muistutti kuvissa laivan muotoa). Kuvien analysoinnin tulos on kuitenkin, että kuvissa ei ole minkäänlaista laivaa, vaan kyseessä on lumesta ja jäästä koostuva luonnonmuodostelma varjoineen.

Sitä paitsi Araratilla oleva erikoisen näköinen muodostelma ei vastaa mitoiltaan Raamatussa kerrottuja arkin pituutta, leveyttä ja korkeutta (1 Moos.6:15). Myös tämä tosiasia kumoaa olettamukset Nooan arkin löytymisestä kyseiseltä paikalta (jos oletamme, että se olisi kuitenkin Nooan arkki niin siinäkin tapauksessa Raamatussa olisi annettu väärät tiedot arkin koosta, mikä olisi fundamentalistien raamattunäkemykselle mahdotonta hyväksyä). Toisin sanoen, mitään konkreettisia todisteita Nooan arkista Araratin vuoristosta (jonne se VT:n mukaan rantautui) ei ole löydetty.

”Conclusion:

Based on the analysis presented, it has been determined that the anomaly seen in photo #1 (frame 2) of the June 17, 1949 photographs, is actually a natural formation of ice and snow, along with its related shadows. A detailed comparison of individual features in the two photographs proved to be the key to this conclusion.”Lähde

Jos Nooan arkki olisi ajautunut Araratin vuorille niin lienee kohtuullista olettaa, että edes jotain jäännöksiä puisesta arkista olisi säilynyt 4000 vuotta ja löydetty jossain vaiheessa historiaa. Sitä paitsi tulkinta, jonka mukaan arkki olisi päätynyt Turkin kaksihuippuiselle Araratin vuorelle on nuori palautuen 200-300-luvuille, jolloin Araratin alueen asukkaat kääntyivät kristinuskoon. VT:ssä esiintyvä Urartu tarkoittaa todellisuudessa Armeniaa. Yleisesti ottaen kristilliset tahot eivät edes väitä ”Nooan arkin löytyneen”.

Suositut postaukset